Home » News » Ristiriitainen kuin Venäjä itse

Ristiriitainen kuin Venäjä itse


The Finnish-Russian Civic Forum (FINROSFORUM) promotes cooperation between the peoples of Finland and Russia by supporting civic initiatives for democracy, human rights, and free speech.

Archives

Eduard Limonov & Jukka Mallinen

Kirjailijat Eduard Limonov ja Jukka Mallinen mielenosoituksessa Novopushkinskajan aukiolla Moskovassa lokakuussa 2011. Kuva: Kaisa Rautaheimo.

Venäläinen kirjailija Eduard Limonov tuomittiin huhtikuussa 2003 neljäksi vuodeksi vankeuteen laittomien aseiden hallussapidosta ja aseellisen hyökkäyksen suunnittelemisesta Kazakstaniin. Päästyään etuajassa ehdonalaiseen hän sanoi, että vankilassa jokainen päivä on taistelua minuuden puolesta.

Tätä taistelua Limonov oli käynyt koko elämänsä ajan, niin maanalaisena runoilijana Brezhnevin Moskovassa ja emigranttina New Yorkissa ja Pariisissa kuin kielletyn kansallisbolshevistisen puolueen johtajana uudella Venäjällä. Hänen tiestään voi sanoa, että se on yhtä äärimmäinen ja ristiriitainen kuin Venäjä itse.

***

Eduard Limonov (oikea sukunimi Savenko) syntyi 22. helmikuuta 1943 Volgan sivujoen Okan rannoilla Dzerzhinskin pikkukaupungissa NKVD:n — silloisen KGB:n — upseerin perheessä. Tätä lapsuutensa ympäristöä hän pitää sielunmaisemanaan.

Volgan valtava vesilakeus ja vasemman rannan jyrkät rantatörmät ovatkin venäläistä peruskuvastoa, joka on ruokkinut mielikuvia hurjasta maasta aina viikingeistä, tataareista sekä Pugatshovin ja Stenka Razinin raivokkaista talonpoikaiskapinoista lähtien.

Limonov muutti lapsena perheensä mukana Ukrainan Harkovaan. Tshekistiperheen poika osallistui alaikäisenä rikollisjengiin ja teki vuonna 1958 ensimmäisen murtokeikan kauppaan. Hän jätti jengin 1964, kun hänen paras lapsuudenystävänsä sai kuolemantuomion, joka pantiin täytäntöön. Sitten hän opiskeli Harkovan opettajakorkeakoulussa ja tutustui 1965 sattumalta nuoriin boheemeihin kirjailijoihin.

Moskovaan hän siirtyi 1967 ja eli siellä kiisteltynä maanalaisena runoilijana elättäen itsensä ompelemalla farkkuja. Hän osallistui epäviralliseen kirjailijaryhmään Konkret ja kävi Arseni Tarkovskin kirjoittajaseminaarissa. 1968 hän julkaisi ensimmäisen monistetun runokokoelmansa “Kropotkin ja muita runoja” ja sittemmin samalla tavoin viisi kokoelmaa.

***

Limonov oli saanut sen verran nimeä epävirallisissa piireissä, että hänet pakotettiin emigroitumaan 1974 pidätyksen uhalla. Hän muutti New Yorkiin ja elätti siellä pari vuotta itseään Novoje Russkoje Slovo -sanomalehden oikolukijana. Hän vaihtoi työpaikkaa monta kertaa, liikkui trotskilaisen Socialist Workers Partyn piireissä ja arvosteli lehtijutuissaan porvarillista elämäntapaa.

Maan alla Moskovassa syntynyt kirjailijakuva täydellistyi ja lensi emigranttijulkisuuden silmille hänen julkaistessaan ensimmäisen proosakirjansa, omaelämäkerrallisen “Se olen minä – Editshka”. Se kertoo New Yorkin katuojaan vajoavasta, äärivasemmistolaiseksi kääntyvästä venäläisestä runoilijasta.

Kirja hätkäytti oikeistopiirejä paljastuksilla Limonovin biseksuaalisuudesta ja miessuhteista. Valkokaartilaisia shokeerasivat kohtaukset öistä Central Parkin gay-pimennoissa.

Kirja solvasi nimeltä emigraation harmaantuneita tukipylväitä, pilkkasi amerikkalaista keskiluokkaista elämäntapaa ja ihannoi espanjalaista anarkismia ja Mustia Panttereita. Se pursui raivoa ja kärsimystä, New Yorkin erityisellä tavalla vinksahtanutta elämää. Limonovista tuli lännen kapinallinen, joka halusi “walk on the wild side”.

New Yorkissa Limonov keksi lopullisesti, että kaikki on sallittua, ja shokeerasi tällä keksinnöllään jokaisen. Hän kehitti itselleen roolin maksimalistina, joka elää täysillä taistellen joka hetki oman elämänsä ehdottomuuden puolesta. Hän rakensi itsestään rajatilassa elävää seikkailijaa, joka kapinoi sosiaalisia ja moraalisia konventioita vastaan.

“Editshkan” raakuuksien alta häämöttää kuitenkin epätoivo ihmisen kohtalon johdosta. Limonov koki vereslihaisesti olemassaolon haavoittuvuuden haurauden. Jokaisesta silmänräpäyksestä hän kuulosteli nykyajan katastrofaalista eskatologiaa.

***

“Editshkan” herättämä pelko ja kauhu teki Limonovista lopullisesti epäkorrektin ja vaarallisen hylkiön. Emigranttikirjailijoiden maineikkaassa kokouksessa Los Angelesissa vuonna 1981 tappelu oli yhtä tuimaa kuin kateuskin; kuuluisat emigranttikirjailijat puukottivat toisiaan. KGB ei olisi pystynyt parempaan.

Metropol-almanakasta tunnettu prosaisti Yuz Aleshkovsky haukkui Limonovin pystyyn ja sanoi, että tämän kirjat kelpaavat vain vessapaperiksi. Sergei Dovlatov piirsi Limonovista pilakuvan, jossa tämän T-paidan rinnuksessa luki: “Fuck me”.

Kiittämätön ja häijy kuvaus “suburbian” Amerikasta seuraavassa romaanissa “Hänen palvelijansa tarina” ei helpottanut emigranttiyhteisön tuskaa. Kertoja elättää siinä itseään miljonäärin taloudenhoitajana ja vihaa alistettua asemaansa “palveluskoirana”.

Hänen amerikkalainen tyttöystävänsä Jenny on alistuvainen, pinnallinen, seksitön ja “mehuton”. Limonov käyttää tyttöä sydämettömästi hyväkseen ja nöyryyttää tätä. Jennyn perhe herättää hänessä pilkan sekaista raivoa. Ulkonaisesti korrektina hän salaa aggressionsa, vaikka inhoaa ja kadehtii perheen hyvinvointia.

Haaveissaan kertoja riuhtaisee itsensä irti alentavasta asemasta ylellisen talon palvelijana ja lähtee Beirutiin tai Latinalaiseen Amerikkaan aseelliseen taisteluun. Siellä hän “saisi napin otsaansa vieraan asian puolesta, johon et usko tai uskot vain osaksi”.

Päiväunissaan hän vertaa itseään lordi Byroniin helleenien vapauden puolustajana, suunnittelee lähtöä Palestiinaan. Mutta hän ei suostu kuolemaan tuntemattomana, vaan edellyttää, että New York Timesissa on kuva ja neljä riviä: “Limonov on kuollut — runoilija ja prosaisti — hän kaatui toissayönä laukaustenvaihdossa Beirutin itäsektorilla”.

Kertoja nauttii asemansa groteskiudesta masokistisesti. Haaveillessaan sankariteoista ja sissisodista miljonäärin talon katolla kirjailija istuu “arabialaisen ratsun” selässä, joka on lapsen keinuhevonen.

Kaunistelematta hän paljastaa kaksoiselämänsä ja puolustautuu kylmäverisesti poikkeusihmisen kutsumuksella: “Minä pelasinkin ilman sääntöjä”. Hän tunnustaa jo syntymässä saaneensa ikuisesti tyydyttämättömän valtavan kunnianhimon, joka ei salli hänen pysähtyä.

Kertomus vaarallisesta venäläisestä keskiluokkaisessa miljonääri-Amerikassa ei ole mikään naiivi muistelus. Jokainen yksityiskohta kantaa filosofista merkitystä. Limonovin metafyysinen kapinallinen haastoi ihmisen osan ja vihasi maailmanjärjestystä.

Yksi “Editshkan” keskeinen katkeruuden aihe oli Limonovin mannekiinityyppinen vaimo Jelena Sharipova, jonka kanssa hän lähtee Moskovasta. Heti Amerikan tultuaan femme fatale hylkää “luuseriksi” vajonneen runoilijan ja nappaa miljonääriaviomiehen. Limonov kuittaili kirjoissaan petolliselle kaunottarelle vielä pitkään.

“Palvelijassakin” macho paljastaa naisvihansa. Limonov kehitti playboyn imagon, joka oli saanut hyvän alun jo Moskovassa. Kirjallisuuteen on taltioitunut muun muassa romanssi sittemmin traagisesti sortuneen punkkarirunoilijattaren Natasha Medvedevan kanssa — todellinen l’amour foue, ellei peräti “Bonnie ja Clyde”.

***

Olin kirjeenvaihdossa Limonovin kanssa 1986 julkaistuani hänen proosarunojaan almanakkaan “Kalenteri 86” (Weilin & Göös, 1986): “Suutelen Venäjän vallankumoustani,/ sen hikisiä nuorukaiskiharoita…”

Ne olivat provokatorisia neuvostoundergroundissa: hän hehkutti kansalaissodan punaista anarkiaa, väkivaltaa ja vitaalisuutta. Almanakassa oli muutakin senaikaiseksi ennennäkemätöntä: Jevgeni Popovia, Sergei Dovlatovia, Yuz Aleshkovskya, Vladimir Vysotskia.

Lähetin julkaisun Limonoville Ranskaan, jonne hän oli muuttanut 1980. Ranskan kansalaisuuden hän sai 1987 ja osallistui Ranskan kommunistisen puolueen toimintaan. Kirjoitin, että olisin kiinnostunut suomentamaan “Palvelijan”, joka oli kuten “Editshkakin” ilmestynyt suurena painoksena englanniksi ja ranskaksi.

Silloisessa eristyksessään kirjailija oli iloisesti yllättynyt julkaisusta suomeksi ja ihmetteli, miten paljon vokaaleja suomessa on. “Palvelija on ilmestynyt ranskaksi ja tulossa englanniksi…” hän kirjoitti minulle marraskuussa 1986. “Mutta venäläistä kustantajaa tälle kirjalle minulla ei ole enkä totta puhuen etsikään sellaista”. Hänet oli pyyhitty yli venäläisestä kirjallisuudesta.

Tarjosin katkelmaa “Palvelijasta” Parnassoon 1988. Jarkko Laine torjui sen “puberteettisena”. Se ilmestyi sitten venäläisen underground-proosan antologiassa “Hauskat hautajaiset” vuonna 1991. Paavo Rintala kirjoitti minulle innostuneena Limonovista ja vertasi häntä Jack Kerouaciin.

***

Joseph Brodsky oli auttanut Limonovia tämän alkuvaiheissa Amerikassa. Brodsky oli kiinnostunut Limonovin maksimalistisesta individualismista. Tämä tietysti puri häntä ruokkivaa kättä ja nimitti Brodskya erittäin keskikertaiseksi leningradilaisrunoilijaksi, porvariksi ja porvariston syöttilääksi, akatemioiden nuoleskelijaksi.

Brodskyn Nobel-palkinnolle hän omisti ilmaisun: “Rahallisen palkinnon saaneelle Iosif Brodskille” viitaten neuvostolaiseen palkintofraasiin. Neuvostokirjailijat olivat hänestä yleensäkin “Peredelkinon pöntiöitä”.

Nobelistin kuoleman jälkeen Limonov myönsi kadehtineensa tämän elintasoa. Ainoana sadoista emigroituneista venäläisistä runoilijoista tämä oli pystynyt junailemaan itselleen elintason joka sallii matkustella ja pitää vihaa maailmankaikkeuden kanssa.

Muistokirjoituksessaan hän valitti, että Brodsky ei uskaltautunut kontaktiin, ja muiden kanssa hän ei viitsinyt keskustella: “Brodsky oli ainoa minun aikanani elänyt kirjailija, jonka valitsin aikoinaan kilpakumppaniksi. Ainoa, jonka kanssa halusin puhua pitkään ja avoimesti, “elämästä”, sielusta, kaikenlaista kosmoksesta ja planeetoista. Mutta hän väisti aina, pelkäsi.”

***

Olin yhtä yllättynyt kuten kaikki muutkin, kun Limonov palattuaan Venäjälle alkoi vilahdella nationalistisessa politiikassa — ei silti, etteikö näihin yllätyksiin olisi venäläisten kirjailijoiden kanssa saanut tottua. 1991 hän oli saanut takaisin Neuvostoliiton kansalaisuuden.

Limonovin Venäjän kansalaisuus on kuitenkin kyseenalainen. Muutama vuosi sitten, kun kutsuin Limonovin Suomeen, hän ei uskaltanut tulla, koska pelkäsi, ettei häntä päästetä takaisin Venäjälle.

Limonov liittyi Vladimir Zhirinovskin varjohallitukseen sisäministeriksi. Tähän aikaan Zhirinovskia vielä pelättiin niin Venäjällä kuin ulkomaillakin eikä hän ollut paljastunut Kremlin räkyttäväksi sylikoiraksi. Kulttuuriministeristä olisi vielä voinut etsiä jotain jotain järjentynkää, mutta Limonov halusi KGB:n pomoksi, mikä oli erityisen törkeää hevosenleikkiä.

Limonov järjesti myös Zhirinovskin kohutun matkan Pariisiin tapaamaan Jean-Marie Le Peniä ja osallistui matkalle tulkkina. Nyt rakennettiin kuulua “punaruskeitten” eli oikeisto- ja vasemmistoekstremistien liittoa.

Riitaannuttuaan sitten liberaalidemokraattien pomon kanssa hän kuvasi retken melkoiseksi farssiksi mainiossa kirjassaan “Limonov vastaan Zhirinovski”. Se sisältää riemastuttavia tuokiokuvia armoitetusta demagogista ja venäläisen muukalaisvihan satakielestä. Oli alun pitäen selvää, että terävä ajattelija ja metafyysinen kapinoitsija Limonov ei tulisi toimeen ovelan suupaltin tuulenhaistelijan “Zhirikin” kanssa.

***

1990-luvun alussa Limonov kävi reportterina ja myös asemiehenä Bosniassa, Abhasiassa ja Transnistrian tasavallassa. Osallistuminen Bosnian sotaan serbien puolella oli liikaa lähes kaikille. Kuuluisassa televisionauhoituksessa Radovan Karadzic uhkailee vuorilta Sarajevoa, sitten Limonov hänen vieressään ampuu sinne konekiväärillä.

Vuonna 1993 Limonov perusti kansallisbolshevistisen puoleen ja astui sen johtajaksi, “liideriksi”. Limonovin perustama puolue ei alussa tuntunut tietävän, flirttaillako äärivasemmiston vai äärioikeiston kanssa. Slaavilainen uho sopi hyvin muukalaisvihaan ja väkivaltaisen anarkian hehkuttamisen 1990-luvun alun arvokaaoksessa.

Jo Limonovin puolueen nimi, kansallisbolshevikit, oli korvapuusti yhteiskunnalliselle maulle. Venäläisnationalismin ja internationalistisen bolshevismin yhdistelmä onkin varsinainen hybridi.

Tosin jo Boris Pilnjakin kaoottisessa kansalaissotaromaanissa “Alaston vuosi” (1922) lukutaidottomat musikat kannattavat bolshevikkeja, koska nämä ovat “meikäläisiä, venäläisiä”, mutta vieroksuvat “ulkomaalaisia, eurooppalaisia” kommunisteja.

***

Kansallisbolshevikkien puolue alkoi lähinnä teatralisoituna retrona, nykytaideprojektina, jossa oli mukana pietarilaisia avantgardisteja kuten dadamuusikko Sergei Kurjohin ja kuvataiteilija Timur Novikov. He tähtäsivät provokaation estetiikkaan — historiallinen anarkismi säväytti keskellä kaikkea tsaarillisuuden ihannointia.

Jo 1988 he olivat perustaneet “Majakovskin ystävien seuran” Leningradissa. Edesmenneen Kurjohinin toimistokin oli nimeltään “Baltian edustaja” tunnetun vallankuvauselokuvan mukaan. Novikovia ja kumppaneita liikutti vastarinnan aate, skandalistin ja porvarin ärsyttäjän arkkityyppi, mitä ruokki myöhäisneuvostoliittolainen innostus eksperimentteihin ja vapauteen, joka taiteilee räjähdyksen rajoilla.

Alkuvaiheessa puolueessa vaikutti myös euraasialaisuuden ideologi Aleksandr Dugin, joka vietteli taiteilijoita geopoliittisilla fantasioillaan. Paljastavasti nimetyssä kirjassaan “Euraasian mysteerit” (1996) tämä Pamjat-seurassa aloittanut “historioitsija” teki euraasialaisuudesta Venäjän hegemonian ja valloitukset oikeuttavan historiallisen vision.

Hän saarnasi loputtoman vitaalia Venäjää, joka on Tshingis-kaanin imperiumin oikeuksien perillinen ja suurten valloittajien ja sankarien näky. Dugin vaati mystisen “suuruuden” nimissä sotaisaa politiikkaa, jolla Venäjä ottaisi johtoaseman maailmassa.

Kirjassaan “Poliittinen elämäkertani” Limonov kertoo, miten hän riitautui Duginin kanssa. Dugin etsi yhteyksiä Kremliin ja hän onkin ollut suosittu armeijan ja turvallisuuspalvelujen piirissä 1990-luvun puolivälistä lähtien. Nyttemmin hänet on vaarallisena hulluna siivottu näkymättömiin. Hän halusi “intellektuaaliseksi vallan puolueeksi”; sankarillisuus ja Lev Gumiljovin euraasialaiset myytit palvelivat hänen pyrkyryyttään.

Venäjän ainutlaatuisuuden idea miellyttääkin monia venäläisiä ehkä siksi, että se tyydyttää loukattuja tunnetiloja ja tarjoaa tunnekylläisen sekä historian tosiseikoista ja epämiellyttävästä todellisuudesta vapautetun tavan kohdata Venäjän ongelmakimppu. Se haiskahtaa eskapismille, irrationalismille ja tuhoisille historiallisille krampeille.

Aito kapinallinen Limonov teki lopun yhteydestä Duginiin ja Kremlin pussiin pelaamisesta. Venäjän kansalle euraasialainen imperiumi merkitsisi uhrautumista valtion tykinruoaksi, ei massojen vapautta ja hyvinvointia sen paremmin kuin hurjaa “volnitsaa”, kansanvallankumoustakaan. Limonov näki Duginin ideoiden johtavan kansan valjastamiseen Kremlin uusaatelisten maaorjiksi.

Dugin uusi yrityksensä päästä vallan kuvioihin tänä syksynä perustaessaan tunnetun nationalistisen stalinistikirjailijan Aleksandr Prohanovin kanssa “Patrioottisen klubin”, joka tarjoaa poliittiselle eliitille “patrioottista valtiomallia”. Nyky-Venäjän hauras valtiollisuus sai heidät lyömään hätäkelloa “nykyisen ja tulevan Venäjän valtion ideologogeeman” puolesta.

***

Taideprojekti varisi kohta pois, mutta kansallisbolshevismin ympärille alkoi kerääntyä kapinallista nuorisoa. Sosiaalinen tilaus kehitti sen vakavaan suuntaan. Kansallisbolshevismi alkoi artikuloida laajaa sosiaalista tyytymättömyyttä, elämä itse karsi rasistiset vaistot sekä geopoliittiset fantasiat ja ohjasi nuoret radikaalit demokratia-aktivismiin. Puolue löysi tehtävänsä: vastustaa putinilaista pakkovaltaa.

“Erimielisten marssien” ja mielenosoitusten haastaessa autoritäärisen vallan vuodesta 2006 lähtien olivat kansallisbolshevikit niiden kantava ja järjestävä voima. Vaikka kasparovit, kasjanovit ja muut tähdet nousivat etusivuille, nuoret natsbolit ottavat pampuniskut päähänsä. Limonov pysyi kaikkea tätä spontaania vastarintaa inspiroivana keskushahmona.

Kansallisbolshevikeista kehittyi ympäri Venäjän provinssia laaja epämuodollinen protestiverkosto, joka veti mukaan nuorisoa. Väitetään että heillä on tai oli useita kymmeniä tuhansia jäseniä ympäri Venäjää. Kansallisbolshevikit eli “natsbolit” harrastivat näyttäviä protestitempauksia ja provokaatioita.

He miehittivät ja hajottivat terveysministerin työhuoneen, veivät punalipun duuman katolle. Monia tuomittiin useiden vuosien vankeusrangaistuksiin ja heitä istuu poliittisina vankeina. Limonovia onkin moitittu siitä, että hän yllyttää ymmärtämättömiä teinejä hankkimaan itselleen vankilatuomioita.

Näin viime vuonna Pietarissa, miten natsbolit järjestivät ex tempore -mielenosoituksen Gostinyj Dvorin eteen. Kymmenen nuorta läväytti auki julisteen, jossa syytettiin vallanpitäjiä varkaiksi, heitteli lentolehtisiä ja huusi: “Alas poliisivaltio!” Ryhmä hajosi pakoon kuin varpusparvi, kun poliisit kiitivät paikalle — ja suomalainen toimittaja sai ainutlaatuiset kuvat.

Nykyiset protestiperformanssit — “Voina” ja “Pussy Riot” — soveltavat kansallisbolshevikkien taktiikkaa, vaikka taideprojekteina ne ovatkin ehkä raffinoidumpia.

***

“Natsbolit” edustavat kapinaa ja salaliittolaisromantiikkaa. Heistä tuli Venäjän vastaus lännen naamioiduille antiglobalisteille. Heidän aatepuurossaan on myös pahanmakuisia sattumia, primitiivistä muukalais- ja länsivihaa.

Esimerkiksi kirjailija Zahar Prilepin ei kaihda muukalaisvihan ilmaisemista. Raivo venäläisiä sortavaa järjestelmää kohtaa kasvaa sulavasti katkeruudeksi venäläisten “historiallisten saavutusten” eli Neuvostoliiton menettämisen takia.

Prilepinin kapinaromaanissa “Sanjka” nuoren työläisen kasvu taistelijaksi on ilmaistu yhtä naiivisti ja kaavamaisesti kuin Maksim Gorkin “Äidissä”: työläisnuorukainen kypsyy tunnistamaan pakkovallan ja nousee kansallisboshevikkien barrikadeille mellakkapoliiseja vastaan.

Perusvenäläistä toimintaa on myös kansallisbolshevikkien yhtyminen Kremlin kampanjaan Baltian maita, Georgiaa ja Ukrainaa vastaan. “Natsbolit”ovat tukeneet Etelä-Ossetian ja Abhasian miehitystä. Latviassa Vladimir Linderman on haastanut riitaa venäjän kielen asemasta ja neuvostomenneisyydestä. Voi kysyä, cui bono?

***

Kaikkiaan kansallisbolshevikkien aktivistit ovat kuitenkin irrottautuneet rasistisista linjauksista, varsinkin pietarilaiset kansallisbolshevikit, joiden kanssa on voinut keskustella järkevämmin kuin moskovalaisten. He sanovat, että natsbolien taktiikka ei tosiasiassa tule järjestöbyrokraattisilta bolshevikeilta, vaan esserriltä eli sosialistivallankumoukselliselta puolueelta.

Nämä narodnikkien perilliset etsivät tsaarin aikaan vallankumoustaistelussa äkillisiä ratkaisevia tekoja ja attentaatteja samalla idealla kuin myöhemmin situationistit: vallan pelipöytä on kaadettavissa yhdellä rajulla tempauksella.

Kun kansallisbolshevikkien puolue kiellettiin ekstremistisenä 2007, he perustivat sille peitejärjestön nimeltä “Toinen Venäjä”, jota on turhaan yritetty rekisteröidä. Tämä “julkisen toiminnan” ohjelma pitäytyy laillisuuteen, demokratisointiin ja sosiaaliseen markkinatalouteen.

“Toinen Venäjä” sanoo vastustavansa demokratian rajoittamista eikä vaadi laajaa kansallistamista. Limonov itse on pyrkinyt presidenttiehdokkaaksi ohjelmalla, johon kuuluu öljyn ja kaasun tuotannon “kollektivisointi”, maatalouden täysi verovapaus ja pääkaupungin siirtäminen euraasialaiseen Etelä-Siperiaan.

Näkyviä kansalaisliikkeitä — kuten Himkin metsän ja Pietarin vanhan keskustan puolustamista ajavat liikkeet — pyörittävät useimmiten “julkiseen toimintaan” nousseet entiset natsbolit. Viime talvena opposition kärkeen noussut Sergei Udaltsov on samasta puusta, vaikka ei olekaan ollut varsinaisesti natsbol. Hän sanoi haastattelussa pari vuotta sitten: “Olin stalinisti, nyt olen sosiaalidemokraatti”.

***

Limonov vangittiin huhtikuussa 2001 ja hän joutui tutkintavankeuteen Moskovan maineikkaaseen Lefortovon vankilaan ja sitten Saratovin keskusvankilaan. Hänelle nuijittiin laittomasta aseiden hallussapidosta ja aseellisen hyökkäyksen suunnittelusta Kazakstaniin 2003 neljän vuoden tuomio, josta hän pian vapautui ehdonalaiseen.

Vankeus sementoi myytin Limonovista. Sellissä hän näyttäytyy rautaisen itsekurin hallitsemana henkisesti valppaana samuraina, joka meditoi ja kirjoittaa uupumatta.

Limonov itse antaa ymmärtää kirjassaan “Poliittinen elämäkertani”, että jutun takana oli hänen projektinsa “Toinen Venäjä”: Kazakstanin läntinen puolisko on varsin puhtaasti slaavilainen ja hän vihjaa suunnitelleensa sen nostamista kapinaan ja irrottamista Kazakstanista. Tästä toisesta nationalistisesta Venäjästä tulisi sitten sillanpää kansannousulle Venäjällä.

Oikeudenkäynti oli salainen ja syytteet hämäriä, kuten koko juttukin. Syytteen mukaan hän yritti hankkia jopa maasta maahan ammuttavia ohjuksia. Ainakin hän matkusteli tiuhaan Altailla lähellä Kazakstanin rajaa, missä hänet pidätettiinkin.

Häkissä istuminen kaikkiaan kahden ja puolen vuoden ajan vaikutti syvästi, ja Limonov koki asketismin ja munkkielämän kirkastuksen. Sälehoito tuntui hänestä “kuoleman harjoittelulta”, ja hän sanoi tulleensa ulos viisaampana. Hän kirjoitti häkissä kahdeksan kirjaa, jotka salakuljetettiin ulos.

Kirja “Vankiloita pitkin” on väkivahvaa sosiaalista dokumenttia ihmiskohtaloista. Siitä hän sai kiven sisällä ollessaan 2002 Andrei Belyi -kirjallisuuspalkinnon, joka kuuluu Venäjän arvostetuimpiin. Jo nimellään se viittaa oivaltavasti Maksim Gorkin kokoelmiin “Venäjää pitkin” ja “Neuvostojen maata pitkin”.

Limonovin “muistelmissa kuolleesta talosta” ihmisen eksistentiaalinen taistelu mitätöi kaunokirjallisuuden. Kirjailija piti velvollisuutenaan kertoa murskatuista ihmiskohtaloita, josta yksi oli gangsteri Tsyganok: “Hän on saanut elinkautisen ja mätänee siellä jossakin”.

Nyttemmin Limonov on varonut joutumasta enää oikeuteen. Hän on kuitenkin sisukas katumielenosoitusten osanottaja ja usein hänet laahataan niistä putkaan. Hänen kirjansa “Tällaista presidenttiä emme tarvitse: Limonov Putinia vastaan” leviää maan alla. Se on kielletty syytöskirje nykyjärjestystä vastaan.

***

Olen tavannut Limonovin muutaman kerran viime vuosina. Hän istui samassa ravintolapöydässä Daniel Cohn-Benditin kanssa Moskovassa Euroopan vihreitten kokoustaessa siellä 2008. Historian siipien havina oli aistittavissa, vaikka “Punainen Dany” ei ehkä oikein rentoutunut näin ristiriitaisen henkilön seurassa.

Käydessäni Limonovin kotona Moskovassa Kurskin metroaseman lähellä kirjallisuus ei enää kiinnostanut häntä. Hän ei ole julkaissut yhtään romaania vuoden 1990 jälkeen. Hän sanoo, ettei ole koskaan kirjoittanut fiktiota ja kutsuu kirjojaan esseiksi.

Nykykirjallisuudesta Limonov puhui skeptisesti — siinä ei tapahdu mitään. Siitä puuttuu sitä metafyysistä kapinaa, joka Limonovilla aina kantaa kuvausta. Hän itse haluaa kirjoittaa ajan hermolla “räjähtäviä” vallankumouksellisia teoksia.

Kirjailijoille ja poliitikoille, koko mentaliteetille, kaikelle opportunismille ja tuulenhaistelulle hän tuhahteli. Ympäristö tuntuu koostuvan lilliputeista, rohkeita periaatteellisia ihmisiä on harvassa. Mielenosoituksessa Novopushkinskajan aukiolla hän kysyi, missä ovat kirjailijat Jerofejev, Pelevin, Sorokin?

Puolueestaan “liideri” ei viitsinyt puhua — se ei tunnu tarjoavan hänelle enää älyllistä haastetta. Ei myöskään Venäjän vallasta — ilmankin on selvää, kuka imee maan tyhjäksi, hävittää sen resurssit ja tulevaisuuden nöyrän kansan tuella.

Kaikkiaan ilmapiiri on mädäntynyt. Hän sanoi ikävöivänsä “asetovereitaan Bosniassa”. Hän puhui nostalgisesti näistä “kunnian päivistä” — nyt puuttuu romantiikkaa?

Varsinaisesti Limonovia kiinnosti keskustella Venäjästä. Hän piti Novgorodin keskiaikaista kauppiastasavaltaa ja sitä hallinnutta vetshe-kansankokousta Venäjän historian parhaana valtana. Hän osoittautui kansallisromantikoksi, joka ideaali on kaukana menneessä, itsenäisten talonpoikien aseellisessa viikinkidemokratiassa.

Tämä hierarkioiden vastainen “pohjoismainen tie” on muuta kuin nyt pinnalla olevat aristokraattiset, imperialistiset, ortodoksiset tai euraasialaiset Venäjän ideat. Hän jopa näytti pyhäinjäännöstään, tuhat vuotta vanhaa rautaista sotatapparan terää, johon hän oli itse tehnyt varren. Se oli löydetty kaivauksissa Novgorodin seuduilta.

Limonov myönsi, että venäläiset periytyvät geneettisesti suomensukuisista. Hän sanoi Pohjois-Venäjän kylissä ja pikkukaupungeissa nähneensä alkuperäisiä venäläisiä, vaaleita ja sinisilmäisiä kuin suomalaiset. Kun sanoin, että kronikoiden mukaan vetshessä puhuttiin myös karjalaa, hän sanoi: “En usko ikinä!”

Poistuessamme hän tarkisti ovisilmästä, ettei rapussa ole kutsumattomia vieraita.

***

Runoilijana Limonov on säilyttänyt primitivistisen “kaikkeuden järisyttäjän” (Timur Lenkin pysyvä epiteetti) äänialan, karkean hyperbolisen ruumiillisuuden. Runoissa “Heksametrejä Tshingis-kaanille” ja “Oodi armeijalle” hehkutetaan kaoottisia sotaretkiä Eurooppaan.

Kokoelmassa “Viime vuosien runoja” kaaos, hajottaminen, aitous ja deformaatio saavat hävittävän taiteellisen merkityksen. Brutaali säälin ja hyvyyden ulottumiin paennut sankari ylistää elämänsä esiintymislavalla rappiolle joutumisen autuutta. Teksteissä vilahtaa usein hurja venäläinen vieras: absurdi, merkityksettömäksi jäävä paha äkkikuolema.

Limonov on palauttanut Venäjälle ikuisen protestantin ja suuren kertomuksen. Mutta miehuullisuuden brändi tuntuu muuttuneen perusteellisesti Nikolai Gumiljovista ja hänen sadan vuoden takaisista “konkistadoreista” ja muista vanhan Euroopan seikkailijoista. Nyt tarjotaan idän arojen skyyttejä ja hunneja, Tshingis-kaanin mongolilaumoja.

Tämä ikuinen kapinallinen ja leppymätön playboy on ennen kaikkea yksi Venäjän parhaita kirjailijoita: ytimekäs, yhteiskunnallisesti haastava ja todistusvoimainen ja aina sähköistävä. Hän kirjoittaa omista seikkailuistaan autofiktiivistä machoproosaa ja paljastaa häikäilemättä vääristellen läheisensä.

Limonovin tekstit ovat aina täyttä tavaraa. Lukija inhoaa ja ihailee hänen julmia tunnustuksiaan ja provokaatioitaan. Limonovin karismaattinen kirjallinen sankari käyttelee taitavasti ajankohtaista politiikkaa.

Gorkin ytimekäs omaelämäkerrallinen sarja tulee etsimättä mieleen. Poliittisesti epäkorrektina Limonov oli pitkään pannassa kansainvälisessä kustannusmaailmassa, mutta nyt ostrakismi tuntuu olevan ohi. Lännessä on ilmestynyt uusia teoksia ja jopa Emmanuel Carrèren sähköistävä elämäkerta.

***

Joulukuun 2011 mielenosoitusaalto on kuitenkin ohittanut Limonovin ja muut konkarit. Valokeilaan ovat nousseet uudet nuoret leijonat kuten talousliberaali Aleksei Navalnyi ja vasemmistolainen Sergei Udaltsov, joille ollaan leipomassa 10-20 vuoden leirituomioita väärennetyissä vakoilu- ja talousrikosjutuissa.

Tätä vanhan sotaratsun on ollut vaikea sietää ja Limonov tuntuukin menettäneen harkintakykynsä. Limonov on joulukuusta 2011 lähtien keskittynyt esittämään kärkevän demagogisia lausuntoja liberaalia oppositiota ja länsivaltoja vastaan.

Keskiaasialaisista maahanmuuttajista Limonov antoi Argumenty & Faktylle suorastaan pöyristyttävän, rasistisen tölväisyn. Hän julistaa liberaalin opposition yhtä vaaralliseksi viholliseksi kuin “varkaiden ja huijareiden” hallinnonkin. Ketä tällainen hyödyttää?

Limonov on itse tunnustanut, että hänen määräävä luonteenpiirteensä on mittaamaton kunnianhimo. Jos muutama vuosi sitten, “erimielisten marssien” vaiheessa, Limonov ja hänen puolueensa olivat keskeisessä asemassa Venäjän demokratialiikkeessä, niin johtajuuden harhat tuntuvat nyt ohjanneen koko joukon huonoille teille.

Maaninen kunnianhimo tuntee ohjanneen Limonovin repimään demokraattista liikettä tavalla, josta hyötyy vain Kreml. Ei ihme, että hän pääsee nykyään tällä repertuaarilla valtiollisiin tiedotusvälineisiin. Limonov kirjoittaa säännöllisiä kolumneja Kremliä lähellä olevaan Izvestija-lehteen.

Samaan vauhtisokeuteen ja lahkolaisuuteen on sortunut hänen puolueensakin. Muistan kun istuin joku kuusi vuotta sitten Juttutuvassa Leninin ja Stalinin pöydässä puolueen pietarilaisen osaston johtajien kanssa. Andrei Dmitrijev valitti, että puolueella on pelottava maine ulkomailla — mitä tälle voisi tehdä?

Sanoin, että puolueen shokeeraava nimi pitäisi vaihtaa. Samaten kiistelty “suuri johtaja” pitäisi korvata vähemmän pelottavalla hahmolla. Andrei ymmärsi argumenttini, mutta hänestä ne olivat mahdottomia toteuttaa “perinteiden ja aatteiden” takia.

Kansallisbolshevikit tuntuvat vajonneen Venäjän valtavirtaan ja katkaisseen patriotismin imussa dialogin ulkomaailman kanssa. Humaanit yleisinhimilliset aatteet ovat lentäneet romukoppaan, kun nämä radikaalit upposivat maansa historiallis-irrationaalisiin kramppeihin ja komplekseihin.

Jukka Mallinen


Comment

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: