Home » News » Kremlin uusi historia

Kremlin uusi historia


The Finnish-Russian Civic Forum (FINROSFORUM) promotes cooperation between the peoples of Finland and Russia by supporting civic initiatives for democracy, human rights, and free speech.

Archives

Venäjällä luodaan mahtikäskyin uutta virallista historiaa

Historiaa kirjoitetaan usein uusiksi poliittisten suhdanteiden vaihtuessa. Venäjällä historiapolitiikan käännökset ovat äkkinäisiä. Se on tuottanut osuvan sanonnan: Venäjän menneisyys on vielä arvaamattomampi kuin sen tulevaisuus.

Uusin vääntö historiallisesta totuudesta alkoi helmikuussa 2013, kun Putin ehdotti uutta historian oppikirjaa kouluihin. Hän on huolissaan monikansallisen valtion yhtenäisyydestä, jota historian opettaminen eri tavalla eri alueilla rapauttaa. Presidentti vaati maalle “yhtenäistä historiallis-kulttuurista standardia”, “historiamme kanonista versiota” sekä “kunnioitusta historiamme kaikkia sivuja kohtaan”.

Oppikirjatyön sai koordinoidakseen Venäjän historiallisen seuran työryhmä, joka perusteli työtä muun muassa Venäjän geopoliittisilla intresseillä. Seuran puheenjohtaja on Sergei Naryškin, Minskin KGB-koulusta valmistunut valtakunnanduuman puhemies.

Hän varoitti Argumenty i Fakty -lehdessä “kauheasta uhasta, että Venäjän historian neuvostokauden väärentämistä käytetään poliittisissa tarkoituksissa kansainvälisen voimatasapainon muuttamiseksi”. Lisäksi Naryškin painotti, että “uuden konseption tulee vastata perustuslakimallimme perusperiaatteita” eli oikeuttaa putinilainen hallintomalli.

Oppikirjan tehtäväksi annettiin “kasvattaa nuoressa sukupolvessa ylpeyden tunnetta maastaan”. Tämä juonirakennelma muurataan valtion intressin mukaiseksi: “tarvitaan historia, joka sitoo yhtenäiseksi katkeamattomaksi ketjuksi venäläisen valtiollisuuden kehityksen”. Historian tulee “valtion ja yhteiskunnan intressissä” kasvattaa nuorisoa isänmaallisuuteen.

Saatekeskustelussa muistutettiin, että ylpeys isien sotilaallisista voitoista on erottamaton osa kotimaan historiallista tajuntaa. Koko narratiivin tulee näyttää, että “olemme suurenmoisen maan kansalaisia, jolla on suurenmoinen historia”.

Tarinalla todistellaan Venäjän erillisiä ainutlaatuisia arvoja: “Vain tällainen lähestymistapa esittää Venäjän omaperäisenä sivilisaationa, jonka juuret menevät kauas historian syvyyteen ja joka on suuntautunut tulevaisuuteen”. Kansallisuuksia rivistetään vaatimalla projektilta “yleisvenäjänmaalaisen identiteetin muovaamista”.

Maan yhtenäisyys perustuu siihen, että “Venäjän historia on kaikkien niiden alueiden, maiden ja kansojen historia, jotka ovat liittyneet valtiomme kokoonpanoon kyseisinä aikakausina”. Tämä “etnokulttuurinen komponentti eli maan historia alueiden historian kautta” myönnetään kuitenkin hankalaksi. Alueiden “liittyminen kokoonpanoon” tulee selittää parhain päin.

Siksi tarinassa lähdetään siitä, että “Venäjän imperiumiin kuulumisella on ollut myönteinen merkitys sen kansoille”. Termi “alueellinen komponentti” on nykyvenäläinen eufemismi aralle kansallisuuskysymykselle. Oppikirjaprojektin 42-sivuisessa saatepaperissa valtiollinen manipulaatio risteytyy vilpittömään historialliseen pohdintaan.

Virallisen historian kipupisteet

Paperin kronologiseen runkoon valikoitiin 31 kipupistettä. Kolmeksi vaikeimmin arvotettavaksi kohdaksi Kommersant-lehti nimesi “neuvostoyhteiskunnan paikan 20. vuosisadan historiassa, alueiden liittämisen Venäjän keisarikuntaan sekä viimeiset 20 vuotta”.

Paperissa mainitaan myös neuvostojen vallan vaihtuminen nomenklatuuraan, rautaesirippu, diktatuurin väkivaltaiset metodit sekä pyrkimys “sosiaali-insinööriyteen”. Joukkorepressioita taustoitetaan muun muassa “potentiaalisen viidennen kolonnan likvidoimisella”.

Jeltsinistä mainitaan talouden šokkiterapia, Putinista vakauden luominen maahan. Putinin kaudesta nostetaan esiin neljä kysymystä: presidentin täysivaltaisten edustajien järjestelmä, uusi ulkopolitiikan konseptio, kuvernöörinvaalien poistaminen sekä kansalliset projektit.

Keskustelussa nousivat hankalimmiksi neuvostokauden arvio sekä “kansallisten alueiden” käsittely. Ulkopolitiikka toisen maailmansodan edellä ja alussa on kuuma peruna ja paperi puolusteleekin Molotovin-Ribbentropin sopimusta kansainvälisellä tilanteella sekä Venäjän geopoliittisilla intresseillä.

Uskonto nostettu keskeiseksi yhteiskuntaliisteriksi

Suurta kertomusta touhuavat entiset korkeat KGB:n upseerit. Vulgaaripatrioottinen historiallinen tietoisuus on tyypillistä (myös) Venäjän armeijalle ja turvallisuuspalveluille. Niiden käsitys tieteellisestä totuudesta perustuu jesuiittamoraalille: isänmaallinen tarkoitus pyhittää manipulaatiot. “Gosudarstvennikien” maailmankuvassa valtio, sen mahtavuus, pelottavuus ja ekspansiovoima on korkein arvo.

Suurvallan palvelemisesta silovikien johto saa, kuten ennen Venäjän aatelisto, muhkeat aineelliset ja sosiaaliset palkinnot. Tämän ryhmän uudeksi tähdeksi tuntuu nousseen nuori kulttuuriministeri Vladimir Medinski, populaarihistorioitsija, jonka Venäjän historian väärennöksiä vastaan suunnattuja bestsellereitä on syytetty paitsi kansallismielisestä ideologiasta myös plagiaateista ja väärennöksistä.

Argumenty i Fakty -lehdessä Medinski kuitenkin sanoo oppikirjan siirtävän näkökulman poliittisesta historiasta ihmisten arkeen ja miljööseen. Hänen mukaansa käsitteet “identiteetti” ja “mentaliteetti” ovat nousemassa objektiivisen sosiologisen ja poliittisen historian ohi. Hän siis liittyy kansainväliseen mentaliteetti- ja identiteettihistorialliseen suuntaukseen.

Kulttuuriministeri perustelee kulturologiaansa yhteiskunnan rauhoittamisen tarpeella: hänestä kulttuurin historia yhteisössä on “ohut appelsiinikuori hehkuvan kuuman kaaoksen yllä” ja sitä tarvitaan “puristimeksi, joka pitää valtiomme koossa”.

Keskeiseksi yhteiskuntaliisteriksi on nostettu kansallinen uskonto: “Uskonnon historia, erityisesti ortodoksian, tulee esittää järjestelmällisesti ja sen tulee läpäistä oppikirjan koko sisältö”. Opetusministeri vääntää ortodoksiasta kansallismielistä valtioideologiaa. Hän ottaa kantaa venäläisen identiteetin peruskysymykseen, länsimielisten ja slavofiilien kiistaan. Onko Venäjän kohtalona erillisyys vai Euroopan seuraaminen?

Ristiriita nationalistisen ja universalistisen historiankirjoituksen välillä jäsentää monia historiallisia narratiiveja. Mutta maailmanuskontona kristillisyys pystyttää säännöllisesti, kuten eurooppalainen kulttuurikin, universalististista ja transnationalistista rakennelmaa.

Medinski taas ottaa venäläisortodoksian Venäjän erikoislaadun, erillisen sivilisaation peruskiveksi. Näin hän erottaa ortodoksian maailmanuskonnosta ja myös vähemmän kansallisideologisista ortodoksisista kirkoista. Tämä venäläisortodoksian lähentäminen etniseen uskontoon merkitsee ideologian voittoa uskosta.

Koululaisille muuri muita tulkintoja vastaan

Saatekeskustelussa kärhämöivät poliitikot, joille tärkeintä on kansallisen yhtenäisyyden junttaaminen, sekä historioitsijat, jotka yrittävät “vähentää projektin absurdia ja pelastaa historiatieteen”. Vallanpitäjien pyrkimyksenä on voittaa yhteiskunnan hajoaminen ja yhtenäistää erityisesti nuorison ajattelua.

Tutkijat vertaavat oppikirjaprojektia Stalinin “NKP:n historian lyhyeen kurssiin”, joka sekin pänttäsi lähimenneisyyden ideologisoidun tarinan koko kansan päähän hyvällä tai pahalla. Nikita Sokolov sanoi RBC Daily -lehdessä, että kuuliaisen ihmisen muovaamiseksi “valta haluaa pinnallisen nukketeatterin, mahtavan valtion historian”.

Valta on saanut liittolaisekseen muun muassa Tiedeakatemian historiallisen instituutin johtajan Juri Petrovin, joka Argumenty i Fakty -lehdessä tuki patrioottista palomuuria: “Koululaiselle tulee muodostaa sisäinen vakaumus, että juuri tällainen oli historia, ja saada muuri muita tulkintoja vastaan”.

Samoin Geopolitiikan asiantuntijakeskuksen johtaja Valeri Korovin kannattaa samassa lehdessä valtioideologiaa: “Yhtenäisen historian oppikirjan ilmestyminen, joka kuvastaa valtion näkökulmaa, on hyväksi Venäjälle. Ei ole mitään objektiivista historiaa, se kirjoitetaan vain kun on olemassa strateginen käsitys siitä, mitkä ideologiset mallit ovat hyväksyttäviä, mitkä eivät.”

Korovin argumentoi samoin kuin postmodernit teoreetikot, joille historiallinen tieto on tehty kertomus, jonka koherenssi on subjektiivista. Mutta postmodernistit törmäyttävät ristiriitaisia kertomuksia toisiinsa dekonstruoidakseen historiallisia kliseitä, kramppeja ja dogmeja. Heidän relativisminsa perustelee pluralismia. Korovinin subjektivismi taas paljastuu nihilismiksi, joka laillistaa manipulaatiot “hyväksyttävän” ideologian hyväksi.

Perestroikan ja 90-luvun harjoittamasta demytologisoinnista Venäjä on kääntymässä valtiollisuutensa mytologisoimiseen. Korovinin mukaan 90-luvun historiankirjoituksen liberaalit mallit vääristelivät Venäjän erityistä tehtävää: “Mutta tänään kiinteytyy silmissämme yhä tarkemmin yhteiskunnallinen käsitys Venäjästä traditionalistisena, euraasialaisena, konservatiivisena suurvaltana”.

Tämä ajatus säestää korkeinta valtionjohtoa. Dmitri Trenin, Moskovan Carnegie-keskuksen johtaja sanoi Novoje Vremja -lehdesssä, että Putin katsoo toimivansa historiallisen muistin oikeutuksella. Presidentin mielestä Yhdysvallat ja Venäjä ovat vastakkaisia sivilisaatioita ja perusarvojen suhteen Venäjä on eurooppalaisempi maa kuin Euroopan unioni.

Boris Sokolov totesi Argumenty i Fakty -lehdessä yhden ja ainoan oppikirjan paluuksi neuvostoaikaan. Siitä puuttuvat pluralismin edellytykset eli moninaisuus ja se tarjoaa yhtenäistä gosudarstvennik-lähestymistapaa. Hän muistutti, että työryhmälle oli suositeltu Stalinin repressioiden käsittelemistä vain minimaalisesti ja keskittymistä saavutuksiin, kuten voittoon toisessa maailmansodassa ja teollistamiseen.

Suomalais-ugrilaiset ovat rähmällään

Tärkeä osa oppikirjaprojektissa on imperiumin puolustelemisella: “kerätessään maita ja vahvistaessaan suurvaltaväkevyyttään” Venäjä lujitti mongolivaikutuksen alla olleiden kansojen ja heimojen suvereniteettia, myös tataarien. Näin tataarit saavat synninpäästön “tataari-mongolien ikeestä”.

Moskova-keskeinen paperi tekee näkymättömiksi vähemmistökansat. Ne ovat kuitenkin nousseet muistuttamaan kokemuksistaan. Baškirian tiedeakatemian Aislu Junusova sanoi Kommersantissa, että kun Iivana Julma valloitti Kazanin ja Astrakanin, kyse ei ollut vapaaehtoisesta liittymisestä. Hänestä luonnos kärsii kaikkiaan “Venäjän federaation eurooppalaisen osan pullistumasta”.

Turkkilaisten muslimikansojen vahva identiteetti törmää tässä isovenäläisyyteen. Puhemies Naryškin kävi rauhoittelemassa Tatarstania, vaikka keskustelu jäikin varjonyrkkeilyksi. Tatarstanin tiedeakatemian varapresidentti Rafael Hakimov ilmoitti Kommersantin mukaan kannattavansa euraasialaisuutta, mutta vastustavansa tsaarillista ja neuvostonäkemystä. Hän painotti, että federaation subjekteilla eli osavaltioilla on oikeus omiin oppikirjoihin.

Pohjois-Kaukasian islamilaiset kansat taas vaikenevat uhkaavasti, vaikka niillä on dramaattisia muistoja koloniaalisista puhdistussodista. Ne tuntuvat irtautuneen kokonaan venäläisen keskustelun tilasta. Suomalais-ugrilaiset taas ovat rähmällään. Raju on ajan riento vaikkapa Mordvassa, missä koko kansa juhli 1985 vapaaehtoisen Venäjään liittymisen 500-vuotisjuhlia. Venäjän ja Mordvan kansojen yhteenliittymisen 1000-vuotisjuhlia riemuittiin sitten jo 2012.

Kuitenkin historian ja etnografian instituutin Ljudmila Filippova muistutti lehtikeskustelussa, että “maamme historia on, kuten Kljutševski puhui, kolonialisaation historiaa”. Vasili Kljutševskia (1841–1911), jonka tausta oli Penzan mordvalaisissa, pidetään yhtenä Venäjän kolmesta suurimmasta historioitsijasta.

Hän oli ensimmäisenä murtamassa suomalais-ugrilaisten näkymättömyyttä Venäjän historiassa kirjoittaessaan, että venäläiset periytyvät geneettisesti suomensukuisista ja venäjän kielikin syntyi kielenvaihdossa slaavista seurauksena suomalaisten heimojen epätäydellisestä ja virheellisestä kielenoppimisesta.

Historialliset elokuvat puhdistetaan

Oppikirjaprojektin suuntaisia aloitteita tulee joka taholta. Puolustusministeriö perusti Vlast-lehden mukaan kesäkuussa osaston taistelemaan historian väärennöksiä vastaan, koska “erityisesti toisen maailmansodan väärennökset leviävät Venäjällä ja ulkomailla”. Akateemiset asevelvolliset työstävät suljetuissa arkistoissa patrioottista tilausta. Duumassa esitettiin myös lakia, joka kriminalisoi Puna-armeijan ja sen liittolaisten toimien “vääristelemisen” toisessa maailmansodassa.

Myös historiallisia elokuvia ollaan puhdistamassa “virheellisyyksistä”: kulttuuriministeriöön suunnitellaan tarkastuskomissiota historiallisten elokuvien käsikirjoituksille. Vain hyväksytty käsikirjoitus saa valtion rahaa. Ahdas portti on toistaiseksi suunnitteilla ainoastaan elokuvalle, joka jälleen on taiteista tärkein?

Aleksandr Mindadzen saksalais-venäläiseltä elokuvaprojektilta “Armas Hans, kallis Pjotr” kiellettiin Vlastin mukaan kulttuuriministeriön rahoitus, vaikka se on vuoden paras käsikirjoitus.

Se kuvaa saksalaista insinööriä, joka komennuksella Moskovassa syksyllä 1940 ystävystyi venäläisen kollegan kanssa ja saapui uudestaan Venäjälle sodan aikana. Nyt Medinski on henkilökohtaisesti luvannut rahoituksen ja nimittänyt projektiin Sotahistoriallisen seuran konsultin takaamaan elokuvan “maksimaalisen historiallisen totuudenmukaisuuden”.

Historiaprojekti surkea yritys kiinteyttää kansa

Valtiollinen “menneisyydenhallinta” on osa yleistä ruuvien kiristämistä. Ulkomaailmaa hämmästyttäneen homouden vastaisen ristiretken Kirill Rogov selitti Novoje Vremjassa sillä, että homofobiasta ollaan tekemässä Venäjän kansallinen idea. Aleksei Puškov, duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja veti rajaa länttä vastaan Itogin haastattelussa paheksumalla sitä, että homoseksuaalisuuden erityinen status ja sen tuputtaminen on nykyään EU:n virallinen politiikka.

Toimittaja Stanislav Kutšer selitti Itogissa ilmapiirin kiristymistä kansakunnan kriisillä. “Tittelikansakunta” eli venäläiset rappeutuu käydessään repiviä keskusteluja homojen kohtaloista ja ortodoksian tulevaisuudesta. Venäläiset ovat ainoa kansa, joka ei tiedä mitä tehdä omalle maalleen ja minkä tähden elää. Hallituksella ei ole mitään millä kiinteyttää kansa. Historiaprojekti on “surkea yritys hoitaa tämä ongelma”, sanoo Kutšer.

Yhdenmukaistamiskampanja on vastaus joulukuussa 2011 alkaneeseen protestiaaltoon, joka hajotti “putinilaisen konsensuksen” eli sopimuksen keskiluokan kanssa siitä, että ihmisen yksityiselämä on vapaa niin kauan kun hän ei sotkeudu politiikkaan. Keskiluokka rikkoi sopimuksen, koska elintason ja vakauden nousu rohkaisivat sitä vaatimaan paitsi kulutusjuhlaa myös vapautta ja laillisuutta.

Koska protestimielialat ovat horjuttaneet vakavasti putinilaista autoritääristä hallintomallia, Kreml tuntuu siirtyvän totalitaariseen malliin. Silovikit tahtovat valvoa paitsi ihmisten tekoja myös heidän sanojaan ja ajatuksiaan. Tähän he tarvitsevat “Venäjän ideaa” ja ideologisia historiadiletantteja.

Pohjimmiltaan historiaprojekti selittyy Venäjän reaktiosta 1990-luvun kaaokseen. Kääntymys taantumukseen tuo mieleen Saksan konservatiivisen vallankumouksen 1920-luvun lopulla.

Ideologisoituun ja myytillistettyyn historiaan tarrautuminen merkitsee käännöstä irrationalismiin, sisäänpäin kääntymistä ja sulkeutumista pois yleismaailmallisesta dialogista myös Venäjälle.

Jukka Mallinen

Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehden numerossa 5/2013.


Comment

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: